Läheisriippuvainen äitiys

Läheisriippuvainen äiti, se minä olen. Minulle on Minean ensi hetkistä lähtien ollut hankalaa luovuttaa hoitovastuuta muille eikä tilanne ole muuttunut edes silloin kun oli Mikaelin pahimmat itkukohtaukset tai kun Mandi syntyi ja olin kolmen pienen kanssa päivisin yksin. Äitiys on ollut minulle hyvin luonnollinen asia, ei minulle ole koskaan tullut mieleen etten minä pärjäisi. Ennemmin minua huolettaa se miten muut pärjää.

Silloin kun se vapaan tarve iskee, olen ihan hukassa. Samaan aikaan toivon niin että pääsisin viettämään aikaa ystävien kanssa, tanssien ja nauraen, iskee minuun ihan kamala loputtomuuden tunne. Enhän minä, kolmen pienen lapsen äiti, voi minnekään lähteä. Minun paikkani on kotona, vielä monta vuotta. Se tuntuu niin loputtomalta. Järjellä ajateltuna tiedän että tämä aika on todella nopeasti ohi ja asiat helpottaa mutta tunteella elettynä se tuntuu että minulta jää monta hetkeä elämättä koska olen "vain" äiti. En meinaa kestää tätä ristiriitaa.

Samaan aikaan minuun iskee kapina olo. Miksi en minä jos kerta muutkin? Ei toiset kiittele kun pääsee olemaan yksin, ei toisten tarvitse ilmoittaa montaa kuukautta aiemmin että "ensi kesän toisena keskiviikkona minä aion olla poissa kotoa". Miksi siis minun täytyisi? Miksi minä en voi pitää toista itsestäänselvyytenä, kyllä se nyt vaan pärjää, niinkuin toisetkin? 

Tänään aion kuitenkin yrittää. Lupaan itselleni ainakin sen ruoan ja yhden tanssin. Ja annan itselleni kuitenkin anteeksi jos tanssi venyy toiseksi ja se tekee minut onnelliseksi. Koska ennen kaikkea, minulla on merkitystä. Minun onnellisuudella on väliä.

Kommentit