Huolesta soikeana

Vuosi sitten juhannuksena istuin Hyvinkään sairaalassa sylissäni vain puoli vuotias lapseni ja päässä pyöri ihan kaikki skenaariot kuolemasta aivovammaan. 

Nyt kun olen jotenkuten asian käsitellyt, voin yrittää kirjoittaa tapahtuneen tarinaksi ja kertoa siitä seuranneista tunteista. Vuosi sitten juhannus oli yhtälailla lämmin, sisällä oli tuskaisen hiostava. Muut olivat jo menneet nukkumaan, mutta Mikael ei näyttänyt väsymisen merkkejä joten hän konttaili iloisena lattialla. Olin jollain aikaa lämmittämässä maitoa hänelle ja hän sattui olemaan juuri siinä keittiön lattialla seikkailemassa, joten mitään sen kummemmin miettimättä nappasin hänet siitä mukaani, yhden käden taktiikalla. Silloin tapahtui äitiyteni pahin virhe ja se hikinen pieni vaippapyllyni lipsahti otteestani, olan yli lattialle.  En tule ikinä unohtamaan sitä ääntä ja ilmettä. En osaa edes pukea sanoiksi sitä hätääntymistä, kaaosta mikä tapahtuu päässä. Se mitä seuraavaksi tapahtui on hieman hämärän peitossa mutta ilmeisesti olen jotenkin osannut huutoni seasta sanoa Jarnolle että soittaa pian ambulanssin. Luojalle kiitos että ensihoitajat saapuivat minuuteissa paikalle. Mikael ei niinkään käynyt tajuttomana, ehkä ennemmin vaan säikähti niin paljon että oli hetken hiljaa ennen itkua, mutta noin pienten päävammoihin suhtaudutaan vakavasti. Onneksi. Vietimme yön sairaalassa tarkkailussa minun toiveestani. 



Kyllä oli avuton olo ja itsensä syyttely siirtyi ihan uudelle levelille. Monta kertaa mietin ettei minun olisi koskaan pitänyt saada lapsia, en ole heitä ansainnut kun en kerta tuollaiselta saanut suojeltua. Olin ihan varma että minut puhalletaan, olihan kuitenkin juhannus, ja tapauksesta tehdään lastensuojelu ilmoitus. Kukaan ei kuitenkaan sanallakaan syyttänyt, ennemminkin rohkaisi ja ymmärsi. Se tuntui hyvältä ja auttoi ymmärtämään että virheitä sattuu. Toki nämä on sellaisia virheitä joita pitää viimeiseen asti välttää, mutta eihän näitä kukaan tahallaan tee.

Tästä muutama kuukausi eteenpäin ja jouduttiin Minean kanssa Lastensairaalaan nukutettavaksi ja tikattavaksi. Siihen aikaan Minean tasapaino oli tosi surkea varvistelun takia ja eikös sitä kerran sitten kaaduttu niin että sattui, hampaat huulesta läpi. Se oli pitkä ilta ja yö myös. 

Silloin kun lapsille tapahtuu jotain missä oikeasti sattuu, se huoli on niin jäätävä että se meinaa viedä toimintakyvyn mennessään. Onneksi en ole joutunut olemaan tilanteissa yksin, koska muuten en olisi välttämättä osannut soittaa ambulanssia ja tilata taksia. Se tunnekuohu on niin voimakas että meinaan uuvahtaa niin että nukahdan. Ja se nukahtaminen on vaarallista, ei tavallista unta. Kaikista tapaturmista jää kammo, sellainen mikä meinaa puristaa sydämen toimimattomaksi joka kerta kun näkee että lapset siirtyvät touhuissaan vaaravyöhykkeelle.

Yhtenä hetkenä haluaisi kääriä kaikki kuplamuoviin ja poistaa kaikki teräväkulmaiset huonekalut asunnosta. Toisena hetkenä taas on muka niin jäävännyt itsensä että ajattelee "kyllä se kipu opettaa". Olen myös huomannut omissa reaktioissani oudon jutun, silloin kun sattuu, mun ensimmäinen reaktio on suuttuminen. "Miksi menit sinne, minähän sanoin että se on vaarallista!". Vaikka eihän sitä oikeasti ole vihainen, se huoli vaan on niin suuri ettei osaa käsitellä hetkessä.

Huoli on verrattavissa hukkumiseen, sitä tuntuu että vajoaa pinnan alle eikä tahdo saada happea. Haluan nostaa tämän asian esille, koska haluan muistuttaa muitakin kanssaeläjiä, kaikkeen ei voi varautua. Anna tahattomat virheet itsellesi anteeksi ja toivo sormet ristissä että kyllä ne pienet aivot siitä viisastuvat.





Kommentit

Suositut tekstit